Ylikunnossa

Ensimmäisen postaukseni loppupuolella kirjoitin, kuinka ''Lepopäivät saattaa välillä treenatessa jäädä välistä, kun aina pitäisi päästä tekemään vielä se yksi treeni.'' Tuota lausetta mä meinasin jatkaa jo tuohon ensimmäiseen postaukseen, mutta päätin tehdä tästä aiheesta kokonaan oman postauksensa, koska siitä mä todennäköisesti tulen lähiaikoina muutenkin postailemaan ajatuksia ja senhetkisiä fiiliksiä.

Niin kuin jo ensimmäisessä postauksessani kerroin, etenkin tällä hetkellä mun oma sisäinen motivaationi treenaamiseen on tosi korkealla. Viime syksystä kevääseen asti kestäneen kilpailukauden aikana kuitenkin tapahtui pidemmällä aikavälillä jotain, minkä vuoksi mä ajauduin ylirasitustilaan, joka estää tällä hetkellä mua harjoittelemasta. Sykkeet hakkaa korkealla pienenkin liikunnan vuoksi ja kroppa ei palaudu. Treenasinko liikaa, nukuinko tai söinkö liian vähän, onko treenimääriä nostettu liian nopeasti? Sitä en tiedä, mutta sen mä haluan selvittää jotta jatkossa vältyttäisiin tällaiselta.

On jotenkin yllättävää, miten vaikeaa on olla treenaamatta, kun siihen on tottunut ja niitä tuskallisia maitohappojakin lihaksissa on jollain tavalla oppinut rakastamaan. Kun sitä rakentaa arkensa sen treenaamisen ympärille ja yhtäkkiä se viedäänkin pois, tuntuu arki-illat yllättäen aika tyhjiltä. Okei, aika kaunistellusti sanottu: tämän parin kuukauden ajalla, mitä mä olen nyt treenitaukoa joutunut pitäämään, ei yhden tai välttämättä kahdenkaan käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja, kun olen itkenyt ikävää treenien pariin. Okei joo, jonkun mielestä saattaa kuulostaa oudolta ja suoraan sanottuna on se muakin vähän hävettänyt julkisella paikalla itkeä muiden treenejä katsellessa, haha. Sitä on tässä viime aikoina välillä miettinyt että olis nyt mennyt vaikka käsi poikki tai polvi rikki, ainakin jotain treeniä pystyisi silloin tekemään eikä ihan kaikesta kunnon treenistä tarvitsisi taukoilla. Toisaalta nuokin on vammoja jotka voi pitää kauankin pois tietynlaisesta treenistä ja ainakin kilpailuista, joten eipä pidä niitäkään itselleen tai kenellekään muullekaan manata. Jos sitä sais vaikka ihan terveenä pysyä...

Tavallaan jopa pelottavaa ajatella, miten riippuvaiseksi sitä onkaan tullut treenaamisesta. Kun ei yhtäkkiä pääsekään treenaamaan, on mulla päällimmäisenä tunteena ahdistus. Laskeeko mun kunto ihan nolliin treenitauon aikana? Miten pitkään ylikunto vaikuttaa mun urheiluun? Olenko mä ihan paska kun mä pääsen takaisin treenaamaan? Valmentajat ja perhe koko ajan toitottaa sitä, ettei kunto siitä mihinkään laske ja tauko voi olla ihan hyödyksi, mutta kyllä sitä väkisinkin miettii, kun muut treenaa ja itse ei, että mitenköhän paljon ne muut ehtii kehittyä sinä aikana kun itse on pois.

Heti blogin ensimmäisen postauksen jälkeen hypättiinkin sitten näihin tunnelmiin, mutta mitä sitä kaunistelemaankaan, fiilis urheilun suhteen on tällä hetkellä aika surkea. Valmentajien ohjeiden mukaisesti pyrin nyt saamaan ajatuksia muualle kavereiden ja perhereissujen avulla. Ei sitä voi muuta kuin toivoa, että kroppa lähtee palautumaan ylirasitustilasta ja pääsisi taas treenien kimppuun.