Määrä ennen laatua vai toisin päin?

Viime aikoina oon pohtinut paljon sitä, että kun pääsen takaisin treenaamaan, niin miten voin treenata mahdollisimman tehokkaasti ja tavoitteellisesti, mutta jatkossa välttää tällaiset ylirasitustilat. Mun oma urheilulaji ja treenaaminen itsessään on mulle henkisellä puolella tosi tärkeitä, ja siksi tuntuu vaikealta ajatukselta ikään kuin höllätä hieman treenien suhteen.

Ansku kirjoitti muutama päivä sitten hyvän postauksen siitä, kuinka on oppinut kuuntelemaan omaa kehoansa treenien suhteen ja kropan sitä pyytäessä tajunnut siirtää rankemmat treenit myöhemmälle. Kuten sen postauksen kommentteihinkin kirjoitin, mulla on tämän kyseisen taidon kanssa vielä paljon tekemistä. Enpä äkkiseltään muista, milloin olisin viimeksi omasta tahdostani jättänyt treenin väliin silloinkaan, kun tuntuu ettei kroppa ole palautunut edellisistä rasituksista. Kai se on se ''läpi harmaan kiven'' -mentaliteetti, joka saa puskemaan aina vaan eteenpäin. Mulle kropan vetäminen äärirajoille maitohappojen ja hengästymisen kanssa ei ole minkäänlainen ongelma ja silloinkin jatketaan, kun tuntuu että keuhkot repeää, taju lähtee ja jalat ei enää maitohappojen vuoksi kanna. Paljonhan se on vienyt mua eteenpäin ja kehittänyt eri osa-alueilla, mutta kaipa sitäkin pitäisi oppia tunnistamaan, että onko se kroppa oikeasti liian alipalautunut rankkaan treeniin vai vieläkö voi puskea täysillä.

Oon myös miettinyt sitä, että onko sitä aina välillä tullut keskityttyä liikaa treenien määrään, eikä niinkään niiden laatuun. Aina välillä lajitreeneistä pukukoppiin tullessa oon joukkuekavereille sanonut, että ''olinpa taas paska, ja siinähän se tunti taas meni''. Kutsun sellaisia treenejä ohi-treeneiksi: treeneissä kyllä ollaan ja tehdään kovaa ja yritetään parastaan, mutta jotenkin se tunti treeneissä vaan valuu ohi ja tuntuu ettei mistään saa kiinni treenin aikana. Usein sitä treeneissä kokee onnistumisen tunteita tai hoksaa että oho, opinpas tässä samalla uuden asian, mutta aina välillä, ja nyt kun miettii niin ehkä hieman turhan usein, jää käteen sellainen fiilis ettei mikään oikein onnistunut, aivot ei pelannut ja kroppakaan ei ollut parhaassa mahdollisessa tikissä. Treenien alkupuolella saattaa tulla jokin epäonnistuminen, johon meinaa itse jäädä jumittamaan ja koko lopputreenitkin menee sitten virheitä pelätessä (ja kun niitä virheitä pelkää ja varoo, niin silloinhan niitä eniten tulee tehtyä). Näissä ohi-treeneissä kroppa saa kyllä osakseen kovaa rasitusta, mutta kehitys ei siinä surffaillessa mitä todennäköisimmin ole ihan huipussaan.

Höllääminen treenien suhteen on mulle vaikeaa ja oon aina ollut tosi kriittinen itseäni kohtaan, mikä varmasti suurelta osin on myös vaikeuttanut mun taitoa kuunnella oman kropan merkkejä. Tässä kun alkaa pohtimaan sitä, että pitäisi osata hieman höllätä, tekee mieli sanoa itselleen että ''kuulepas pullukka, taidat olla vain laiska ja mukavuudenhaluinen ja selittelet laiskuuttasi ylirasituksella''. Jotenkin huvittavaa, koska kukaan ei ole epäillyt mun ylikuntoa, vaan pikemminkin niitä ''mähän sanoin että sä oot kohta ylikunnossa'' -kommentteja on kuultu. Oma ajatus on jotenkin se, että aina pitää vetää täysillä ja enemmän kuin muut, että on tarpeeksi hyvä. Tiettyyn pisteeseen asti se kehittää tosi paljon ja onhan mullakin sitä henkilökohtaista kehitystä etenkin lajitaidoissa tullut viimeisen parin vuoden aikana paljonkin. Kuitenkin välillä tuntuu, että taustalla on enemmän tietynlainen pelko, ajatus siitä että jos en nyt mene vielä ylimääräiselle puntille tai toisen joukkueen treeneihin, niin valmentaja suuttuu enkä pääse pelaamaan. Saattaahan tuo ajatusmaailma osittain juontaa juurensa muutamaa vuotta taaksepäin, jolloin silloinen valmentaja saattoi istuttaa vaihtopenkille yhdestä virheestä, usein jopa ilmaan minkäänlaista selitystä.

Eihän se sisäinen palo treenaamiseen tietenkään mihinkään katoa, vaikka koitankin opetella kuuntelemaan omaa kroppaani ja tietyllä tavalla saamaan omia ajatuksiani hieman rennommiksi, eikä mun tarkoituksena ole alkaa löysäilemään treeneissä tai päästäämään itseäni helpolla. Jatkossakin tullaan vetämään täysillä läpi maitohappojen ja haastamaan itseään jatkuvasti sinne epämukavuusalueelle. Tavoite oppia se, että se mitä treenataan, treenataan sataprosenttisen tehon lisäksi aivot sata prosenttia mukana ja kun suunnitellut treenit on tehty, levätään ja tankataan hyvin ja muistetaan olla itselleen välillä armollisempia.

Onko sulla henkilökohtaisia tai lähipiirin kokemuksia ylikunnosta? Kauanko toipuminen kesti ja miten pitkään ylikunto vaikutti harjoitteluun?

ps. tässä tänä aamuna tein blogille myös instagram-käyttäjän, se löytyy nimellä @perfektionistinpalapeli ;)