Määrä ennen laatua vai toisin päin?

Viime aikoina oon pohtinut paljon sitä, että kun pääsen takaisin treenaamaan, niin miten voin treenata mahdollisimman tehokkaasti ja tavoitteellisesti, mutta jatkossa välttää tällaiset ylirasitustilat. Mun oma urheilulaji ja treenaaminen itsessään on mulle henkisellä puolella tosi tärkeitä, ja siksi tuntuu vaikealta ajatukselta ikään kuin höllätä hieman treenien suhteen.

Ansku kirjoitti muutama päivä sitten hyvän postauksen siitä, kuinka on oppinut kuuntelemaan omaa kehoansa treenien suhteen ja kropan sitä pyytäessä tajunnut siirtää rankemmat treenit myöhemmälle. Kuten sen postauksen kommentteihinkin kirjoitin, mulla on tämän kyseisen taidon kanssa vielä paljon tekemistä. Enpä äkkiseltään muista, milloin olisin viimeksi omasta tahdostani jättänyt treenin väliin silloinkaan, kun tuntuu ettei kroppa ole palautunut edellisistä rasituksista. Kai se on se ''läpi harmaan kiven'' -mentaliteetti, joka saa puskemaan aina vaan eteenpäin. Mulle kropan vetäminen äärirajoille maitohappojen ja hengästymisen kanssa ei ole minkäänlainen ongelma ja silloinkin jatketaan, kun tuntuu että keuhkot repeää, taju lähtee ja jalat ei enää maitohappojen vuoksi kanna. Paljonhan se on vienyt mua eteenpäin ja kehittänyt eri osa-alueilla, mutta kaipa sitäkin pitäisi oppia tunnistamaan, että onko se kroppa oikeasti liian alipalautunut rankkaan treeniin vai vieläkö voi puskea täysillä.

Oon myös miettinyt sitä, että onko sitä aina välillä tullut keskityttyä liikaa treenien määrään, eikä niinkään niiden laatuun. Aina välillä lajitreeneistä pukukoppiin tullessa oon joukkuekavereille sanonut, että ''olinpa taas paska, ja siinähän se tunti taas meni''. Kutsun sellaisia treenejä ohi-treeneiksi: treeneissä kyllä ollaan ja tehdään kovaa ja yritetään parastaan, mutta jotenkin se tunti treeneissä vaan valuu ohi ja tuntuu ettei mistään saa kiinni treenin aikana. Usein sitä treeneissä kokee onnistumisen tunteita tai hoksaa että oho, opinpas tässä samalla uuden asian, mutta aina välillä, ja nyt kun miettii niin ehkä hieman turhan usein, jää käteen sellainen fiilis ettei mikään oikein onnistunut, aivot ei pelannut ja kroppakaan ei ollut parhaassa mahdollisessa tikissä. Treenien alkupuolella saattaa tulla jokin epäonnistuminen, johon meinaa itse jäädä jumittamaan ja koko lopputreenitkin menee sitten virheitä pelätessä (ja kun niitä virheitä pelkää ja varoo, niin silloinhan niitä eniten tulee tehtyä). Näissä ohi-treeneissä kroppa saa kyllä osakseen kovaa rasitusta, mutta kehitys ei siinä surffaillessa mitä todennäköisimmin ole ihan huipussaan.

Höllääminen treenien suhteen on mulle vaikeaa ja oon aina ollut tosi kriittinen itseäni kohtaan, mikä varmasti suurelta osin on myös vaikeuttanut mun taitoa kuunnella oman kropan merkkejä. Tässä kun alkaa pohtimaan sitä, että pitäisi osata hieman höllätä, tekee mieli sanoa itselleen että ''kuulepas pullukka, taidat olla vain laiska ja mukavuudenhaluinen ja selittelet laiskuuttasi ylirasituksella''. Jotenkin huvittavaa, koska kukaan ei ole epäillyt mun ylikuntoa, vaan pikemminkin niitä ''mähän sanoin että sä oot kohta ylikunnossa'' -kommentteja on kuultu. Oma ajatus on jotenkin se, että aina pitää vetää täysillä ja enemmän kuin muut, että on tarpeeksi hyvä. Tiettyyn pisteeseen asti se kehittää tosi paljon ja onhan mullakin sitä henkilökohtaista kehitystä etenkin lajitaidoissa tullut viimeisen parin vuoden aikana paljonkin. Kuitenkin välillä tuntuu, että taustalla on enemmän tietynlainen pelko, ajatus siitä että jos en nyt mene vielä ylimääräiselle puntille tai toisen joukkueen treeneihin, niin valmentaja suuttuu enkä pääse pelaamaan. Saattaahan tuo ajatusmaailma osittain juontaa juurensa muutamaa vuotta taaksepäin, jolloin silloinen valmentaja saattoi istuttaa vaihtopenkille yhdestä virheestä, usein jopa ilmaan minkäänlaista selitystä.

Eihän se sisäinen palo treenaamiseen tietenkään mihinkään katoa, vaikka koitankin opetella kuuntelemaan omaa kroppaani ja tietyllä tavalla saamaan omia ajatuksiani hieman rennommiksi, eikä mun tarkoituksena ole alkaa löysäilemään treeneissä tai päästäämään itseäni helpolla. Jatkossakin tullaan vetämään täysillä läpi maitohappojen ja haastamaan itseään jatkuvasti sinne epämukavuusalueelle. Tavoite oppia se, että se mitä treenataan, treenataan sataprosenttisen tehon lisäksi aivot sata prosenttia mukana ja kun suunnitellut treenit on tehty, levätään ja tankataan hyvin ja muistetaan olla itselleen välillä armollisempia.

Onko sulla henkilökohtaisia tai lähipiirin kokemuksia ylikunnosta? Kauanko toipuminen kesti ja miten pitkään ylikunto vaikutti harjoitteluun?

ps. tässä tänä aamuna tein blogille myös instagram-käyttäjän, se löytyy nimellä @perfektionistinpalapeli ;)

Back to school ja sitä rataa

Maanantaina palailtiin täälläkin kouluun parin kuukauden kesäloman jälkeen, ja etten sanois niin oishan sitä voinut vielä jonkun aikaa lomailla... Sitä itse lomaa ei meinaan kesän aikana kovinkaan paljoa tullut, kun suurin osa kesästä meni töissä heräten jokainen arkiaamu jo viiden jälkeen. Kiitollinenhan sitä saa tietenkin olla myös niistä kesätöistä, niitä kun tuntuu nykyisin olevan melko vaikeaa löytää. Aikaisista herätyksistä ja ''hukatusta'' lomasta huolimatta onnea on kesätyöpaikka, josta saa töitä useamman kesän putkeen.

Takaisin kouluarkeen mä palaan vähän pehmeällä laskulla: kun urheilulukion aamuharjoitteluun en saa ylikunnon vuoksi osallistua, ei mulla ole kun muutama kurssi koulua nyt ykkösjakson alkupuolella. Ensi viikolla tosin pitäisi aloitella pari verkkokurssia, joista tulee tietenkin vähän lisähommaa. Mulla on ollut vähän vaikeuksia mahduttaa kaikki opiskelemani kurssit lukujärjestykseen, ja siksi mä käyn verkkokursseina niitä reaaliaineita, joita en aio kirjoittaa. Autokoulukin pitäsi suorittaa loppuun, täytin tuossa hiljattain 18 vuotta ja haluaisin saada ajettua kortin ennen lumen tuloa ja liukkaita kelejä.

Vaikka mulla ei nyt kovin paljoa kursseja olekaan, niin ensimmäisellä matikan tunnilla jakoyhtälöt ja binääriluvut iskivät päin kasvoja muistuttaen, ettei tätäkään jaksoa lasketella läpi ihan ilman työntekoa. Kaikki muutkin aineet, joita mä tässä jaksossa läsnäolokursseina opiskelen, on niitä aineita jotka mä aion kirjoittaa. Siihen kun lisätään vielä jo aloitettu kertaaminen kevään ylioppilaskirjoituksia varten (kilpailukauden aikana lukemiselle ei välttämättä jää kirjoitusten lähellä riittävästi aikaa), niin saahan tuota hommaa itselleen revittyä jo nyt. Jo pelkästään tuon kaiken kirjoittaminen sai stressin hiipimään takaraivoon ja muistuttelemaan olemassaolostaan. Vau, johan tässä ollaan puolikas viikko oltu koulussa...

Alkukesästä ilmi tulleen ylikunnon ja tulevan lukuvuoden aikana lisääntyvän koulustressin vuoksi mä olen aloittanut pitkästä aikaa kirjoittamaan menojani ylös paperiseen kalenteriin. Oikeastaan ostin ihan tyhjän vihon Kärkkäiseltä ja aloin luomaan ikään kuin Bullet Journal -tyyppistä kalenteria. Ihan en kuitenkaan tiedä, voiko sitä bullet journaliksi kutsua, sillä mun kalenterista on kaikki hienot ja värikkäät koristelut ja se kuvataiteellinen puoli jääneet kokonaan pois. Yritin sellaista bujoa joskus kaiken maailman unipäiväkirjojen kera, ja mainittakoon että hermot meni parissa viikossa. Sen jälkeen se bujo onkin maannut mun työpöydän laatikossa koskemattomana. Mä en oikeastaan muista, mihin ne hermot sen vihkon kanssa lopullisesti meni. Kai niihin koristeluihin tuli joku pikkuvirhe mikä alkoi suunnattomasti ärsyttää, tai sitten se kynnys kirjata asioitaan nousi liian korkeaksi, kun aina piti miettiä sitä että onhan se vihko nyt siisti ja kauniisti koristeltu. Mun nykyinen bujoni onkin niin yksinkertainen, kuin se ikinä voikaan olla: mustavalkoinen ja siinä on vain ne välttämättömät asiat, eli toisin sanottuna riittävästi tilaa kirjoittaa sovittuja menoja ja koulujuttuja.

Itseasiassa mä olen myös miettinyt, että kun pääsen takaisin treenaamaan niin voisi olla fiksua kirjoittaa treenipäiväkirjaa tuohon samaiseen bujoon tai erilliseen vihkoon. Erillinen vihko treenipäiväkirjaksi voisi olla fiksu ihan senkin takia, että sitä olisi helpompi käydä läpi yhdessä valmentajan kanssa. Kalenterissa kuitenkin on välillä lisänä aika henkilökohtaisiakin juttuja. Harrastin nuorempana yleisurheilua, ja silloinen valmentajani pyysi kirjoittamaan päiväkirjaa treeneistä. Silloin sitä tuli jonkun aikaa kirjoiteltua, mutta myöhemmin se on jäänyt, vaikka sen hyödyllisyydestä on kyllä ollut tietoinen. Ehkäpä sitä olisi onnistunut ylikunnonkin välttämään, jos ne omat treenit ja lepopäivät olisi selkeästi kirjattuna johonkin paperille. Kun niitä treenejä ei mihinkään kirjoita ylös, on helppo huijata itseään siitä, että kyllä sitä lepoa on saatu riittävästi mahdutettua ohjelmaan. Sitten kun joku kysyy, että milloinkas olet viimeksi lepopäivää pitänyt, vastaus on vaan epämääräistä mölinää: öö oli se tossa oisko ollu viime viikolla vai millonkoha se oli, saatto se olla tälläkin viikolla eiku onkoha siitä jo pari viikkoa en minä tiiä''.

Täällä ollaan siis palailtu takaisin kouluarkeen kesälaitumilta. Treenien suhteen ei ole mitään uutta kerrottavaa: lepääminen jatkuu ainakin vielä toistaiseksi ja ensi viikolla täytyy asian tiimoilta seuraavan kerran käydä näyttämässä naamaa terveyskeskuksessa. Muiden treenejä olen edelleenkin käynyt katsomassa, ja hei edistystä: itkut on suurimmaksi osaksi pysynyt sisällä, haha :D Elättelen toiveita siitä, että kuukauden sisään pääsisin takaisin ainakin kevyemmän treenailun pariin.

Ai niin - ruotsin ylioppilaskirjoitukset lähestyvät pikku hiljaa ja etenkin kuullun- ja luetunymmärtäminen vaatisivat vielä treeniä. Löytyiskö siis vinkkejä hyviin ruotsinkielisiin kirjoihin ja tv-sarjoihin tai podcasteihin?

Ylikunnossa

Ensimmäisen postaukseni loppupuolella kirjoitin, kuinka ''Lepopäivät saattaa välillä treenatessa jäädä välistä, kun aina pitäisi päästä tekemään vielä se yksi treeni.'' Tuota lausetta mä meinasin jatkaa jo tuohon ensimmäiseen postaukseen, mutta päätin tehdä tästä aiheesta kokonaan oman postauksensa, koska siitä mä todennäköisesti tulen lähiaikoina muutenkin postailemaan ajatuksia ja senhetkisiä fiiliksiä.

Niin kuin jo ensimmäisessä postauksessani kerroin, etenkin tällä hetkellä mun oma sisäinen motivaationi treenaamiseen on tosi korkealla. Viime syksystä kevääseen asti kestäneen kilpailukauden aikana kuitenkin tapahtui pidemmällä aikavälillä jotain, minkä vuoksi mä ajauduin ylirasitustilaan, joka estää tällä hetkellä mua harjoittelemasta. Sykkeet hakkaa korkealla pienenkin liikunnan vuoksi ja kroppa ei palaudu. Treenasinko liikaa, nukuinko tai söinkö liian vähän, onko treenimääriä nostettu liian nopeasti? Sitä en tiedä, mutta sen mä haluan selvittää jotta jatkossa vältyttäisiin tällaiselta.

On jotenkin yllättävää, miten vaikeaa on olla treenaamatta, kun siihen on tottunut ja niitä tuskallisia maitohappojakin lihaksissa on jollain tavalla oppinut rakastamaan. Kun sitä rakentaa arkensa sen treenaamisen ympärille ja yhtäkkiä se viedäänkin pois, tuntuu arki-illat yllättäen aika tyhjiltä. Okei, aika kaunistellusti sanottu: tämän parin kuukauden ajalla, mitä mä olen nyt treenitaukoa joutunut pitäämään, ei yhden tai välttämättä kahdenkaan käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja, kun olen itkenyt ikävää treenien pariin. Okei joo, jonkun mielestä saattaa kuulostaa oudolta ja suoraan sanottuna on se muakin vähän hävettänyt julkisella paikalla itkeä muiden treenejä katsellessa, haha. Sitä on tässä viime aikoina välillä miettinyt että olis nyt mennyt vaikka käsi poikki tai polvi rikki, ainakin jotain treeniä pystyisi silloin tekemään eikä ihan kaikesta kunnon treenistä tarvitsisi taukoilla. Toisaalta nuokin on vammoja jotka voi pitää kauankin pois tietynlaisesta treenistä ja ainakin kilpailuista, joten eipä pidä niitäkään itselleen tai kenellekään muullekaan manata. Jos sitä sais vaikka ihan terveenä pysyä...

Tavallaan jopa pelottavaa ajatella, miten riippuvaiseksi sitä onkaan tullut treenaamisesta. Kun ei yhtäkkiä pääsekään treenaamaan, on mulla päällimmäisenä tunteena ahdistus. Laskeeko mun kunto ihan nolliin treenitauon aikana? Miten pitkään ylikunto vaikuttaa mun urheiluun? Olenko mä ihan paska kun mä pääsen takaisin treenaamaan? Valmentajat ja perhe koko ajan toitottaa sitä, ettei kunto siitä mihinkään laske ja tauko voi olla ihan hyödyksi, mutta kyllä sitä väkisinkin miettii, kun muut treenaa ja itse ei, että mitenköhän paljon ne muut ehtii kehittyä sinä aikana kun itse on pois.

Heti blogin ensimmäisen postauksen jälkeen hypättiinkin sitten näihin tunnelmiin, mutta mitä sitä kaunistelemaankaan, fiilis urheilun suhteen on tällä hetkellä aika surkea. Valmentajien ohjeiden mukaisesti pyrin nyt saamaan ajatuksia muualle kavereiden ja perhereissujen avulla. Ei sitä voi muuta kuin toivoa, että kroppa lähtee palautumaan ylirasitustilasta ja pääsisi taas treenien kimppuun.

Ensimmäinen postaus

Moi ja tervetuloa seuraamaan mun uutta blogiani nimeltään Perfektionistin palapeli!

Muutaman vuoden bloggaustauon jälkeen päätin aloittaa bloggaamisen ihan kokonaan uudestaan, ja samalla aikaisempiin koirablogeihini verrattuna blogin aihepiirikin vaihtui aivan toisenlaiseksi. Päätin myös kirjoittaa blogiani anonyyminä, sillä osa aiheista, joita aion tässä blogissa käsitellä ovat mulle henkilökohtaisia ja arkojakin, eikä omien fiilisten purkaminen omalla nimellä välttämmättä onnistuisi niin rehellisesti.

Miksi mä aloitin blogin kirjoittamisen? Mä oon aina ollut tosi tarkka siitä, mitä tulee mun koulunkäyntiin tai harrastuksiin. Ala-asteelta lähtien oon aina ollut se kympin tyttö, jokaisesta kokeesta pitää saada vähintäänkin kiitettävä numero ja kasi kokeesta on joskus tuntunut jopa maailmanlopulta - miten mä nyt niin huonosti valmistauduin? Urheilussa mulle ei riitä jos mä olen hyvä, mun pitää aina olla paras, treenata eniten, pelata parhaiten ja ennen kaikkea mun täytyy aina voittaa. Mä olen todella huono häviäjä, eikä häviäminen oikeastaan ole mulle edes vaihtoehto. Ihan sama mitä uutta asiaa kokeilen, kaikessa pitäisi aina onnistua heti.

Perfektionismi on siis yksi tosi vahvasti mun luonteessa esiintyvä piirre, eikä se usein ole mitenkään negatiivinen asia. Se on puskenut mua valtavasti eteenpäin auttaen kehittymään urheilussa jatkuvasti ja sytyttänyt mulle vahvan sisäisen motivaation treenaamiseen. Koulumenestys mulla on aina ollut erinomaista, eihän mulle ole ikinä mikään muu kelvannut. Kuitenkin viimeaikoina olen huomannut, että sillä on muhun myös paljon negatiivisia vaikutuksia. Stressitasot nousee etenkin kouluvuoden aikana melkoisen korkealle, kun jokaisesta aineesta pitäisi saada vähintäänkin se ysi ja samalla treenaamiseen haluaa käyttää yhä enemmän ja enemmän tunteja vuorokaudesta, mikä taas vähentää aikaa tehdä läksyjä ja lukea kokeisiin. Lepopäivät saattaa välillä treenatessa jäädä välistä, kun aina pitäisi päästä tekemään vielä se yksi treeni.

Kun aikaa on mullakin vain se 24 tuntia vuorokaudessa, on mun arki usein yhtä palapeliä kun kaikkeen haluaa panostaa sataprosenttisesti ja ne käytössä olevat tunnit pyrkii aina käyttämään niin tehokkaasti kuin ikinä mahdollista. Blogiini mä yritän tuoda mahdollisimman rehellisesti ja todenmukaisesti sen, millaista mun elämä on niillä hetkillä kun kaikki menee nappiin ja toisaalta myös silloin, kun tuntuu ettei mikään onnistu ja kaikki velvollisuudet kasautuu niskaan. Toisaalta omien fiilisten kirjaaminen blogiin saattaa jopa auttaa mua itseäni pääsemään irti liiallisesta täydellisyyden tavoittelusta. Ehkä sitä joskus vois ottaa rennomminkin, eikä aina puskea jokaisen vastaantulevan tiiliseinän läpi tulokset ja tavoitteet päällimmäisenä mielessä.